Tarina jatkuu Wordpressissä

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Jatkan blogini kirjoittamista Wordpressissä. Aloin punnitsemaan käytettävyyttä ja tulin lopulta siihen tulokseen, että Wordpressissä on huomattavasti nykyaikaisemmat ominaisuudet ja loppupeleissä se on helppokäyttöisempi. Sain haluamaani sivuston ilman koodin koodia. Täällä Bloggerissa tämänkin sivuston rakentaminen vaati valitettavasti paljon koodausta ja lukuisia työtunteja, jotta tästä tuli tämän näköinen. Wordpressin kanssa moisen voi unohtaa, koska valmiita, täysin ilmaisia teemoja on Wordpressissä itsessään paljon ja ne ovat erittäin tyylikkäitä.

Lisäksi Bloggerin systeemi seurata blogeja on jokseenkin epäkäytännöllinen, ja siksi olenkin jo vuosia käyttänyt Blogvinia blogien lukemiseen. Koen itse, että blogitekstien ilmaantuminen sähköpostiin on helppo tapa seurata blogia. En myöskään pidä, ole pitänyt tai tule pitämään Google+ - yhteistyöstä.

Lisäksi yleinen toimivuus on Wordpressissä huomattavasti Bloggeria edellä, ei ole paljoa bugeja. Eli näillä mennään nyt. Toivottavasti Bloggerkin hiljalleen kehittyy kilpailijaksi, mutta toistaiseksi nyt sanon tälle alustalle näkemiin.

Vanhat tekstit jäävät toistaiseksi tänne näkyviin, mutta saan ne ehkäpä siirrettyä uuteen blogiin, jonne pääset tästä: Taivas tiikeriraidoilla. Uudistan myös hieman lukulistaani, joten jos sinulla on blogi, joka saattaisi minua kiinnostaa, niin paiskaa kommentilla ja käyn tsekkaamassa!

Kylmästä lämpimään

perjantai 30. joulukuuta 2016

2 1 3 4 5 6 8 9 10 11 13 12 14

Vielä vähän lisää kuvia vuoristosta piristämään kylmää, sateista ja harmaata joulukuuta, sekä pian lähestyvää vuodenvaihdetta. Talven iloksi tulossa vielä muutama kuvapläjäys Kurdistaniin liittyen, kunhan tältä muulta härdelliltä ehdin. Tällä hetkellä olen vielä joululomareissussa mukanani reppu ja kissa, huomenna laskettelemme takaisin länsirannikolle kotiimme Turkuseen ja harkitsemme arkeen paluuta verkkaisesti.
Iloa, valoa ja onnea vuoteen 2017 itse kullekin tallaajalle!

Kolmelta aamulla

tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulukuu on edennyt suorastaan laukaten eteenpäin villin hevoslauman tavoin. En ole ehtinyt edes pysähtymään ja rauhoittumaan, mutta nyt lomalla on aikaa ottaa hieman höllemmin ja pohtia elämän kulkua tässä hetkessä. Jos luulee, ettei pysty luomaan mitään, kannattaa juoda illalla jotain kofeiinipitoista, selata ilta Tumblria ja valvoa aamukolmeen, niin johan juttua piisaa.

Kesän työttömyyden jälkeen sain marraskuussa sattuman kautta opiskelupaikan parin päivän varoitusajalla - uravalmennuksen kautta. TE-toimiston uravalmennuksen aloitettuani olin varma, etten kestäisi siellä edes sitä loppuun. Se kurssi ei kertakaikkiaan ollut minulle edes suunnattu, saati minulle sopiva paikka.

Liki keskittymiskyvyttömänä ihmisenä turhaudun henkisesti todella helposti, ellen saa mitään luovaa haastetta päivieni iloksi. Pitkien, suhteellisten hidastempoisten ja pinnallisten sepitysten kuunteleminen ei kertakaikkiaan ole minun heiniäni, etenkin jos sisältö on ennestään tuttua kauraa. Tarvitsen jatkuvaa stimulaatiota pysyäkseni keskittyneenä, ja väärässä paikassa oleminen synnyttää vain inhottavia sijaistoimintoja, olemattoman motivaation ja "hällä väliä" -asenteen. En ole vielä löytänyt mitään keinoa pysyä keskittyneenä silloin, kun se, mihin pitäisi keskittyä, ei kiinnosta yhtään tai on aivan liian helppoa.

Joka tapauksessa, opiskelupaikan saaminen käänsi elämän kurssin kutakuinkin päälaelleen. Kaikki tapahtui todella nopeasti ja tuntui lähinnä siltä kuin olisin saanut lottovoiton. Kaikki tämänhetkiset tavoitteeni; ammatti, korkeakoulu/työ, ehkä oma yritys, tulivat ulottuvilleni paljon, paljon nopeammin, kuin mitä osasin edes kuvitella. Koko suunnitelmaani löytyi oikoreitti; tulen, jos Luoja suo, pääsemään tavoitteisiini paljon nopeammin, kuin mitä olin suunnitellut. Tämä kaikki vain tipahti syliini, eikä sitä voinut pieni ihminen muuta kuin ottaa nöyränä kaiken tämän vastaan. Tulen valmistumaan, jos kaikki menee hyvin, alle vuoden päästä. Joskus elämä vain lyö ällikällä.

Tilanteenihan on siis se, että olen lopettanut ammattikoulun kesken aiemmin. Suurin syy siihen oli senhetkinen huono terveydentilani. Kouluun menemisestä, saati opiskelusta ei kipujen vuoksi siinä vaiheessa tullut mitään. Jäin pahasti jälkeen opinnoissa, ja olisin joutunut jäämään luokalleni. Päätin jättää leikin kesken, koska en silloin edes tiennyt, mikä minua vaivasi, saati että voitaisiinko oloani koskaan lääketieteellisesti helpottaa.

Tosiasiassa minulla ei kyllä siinä vaiheessa ollut motivaatiotakaan opiskeluun, eikä alakaan tuntunut omalta. Kaikki voimavarani menivät kipujeni kanssa taistelemiseen ja arjen pyörittämiseen, enkä oikein osannut kertoa edes elämäni suuntaa. Sitä edeltävät vuoteni olivat olleet kaikin puolin rankkoja koulukiusaamisen, ihmissuhteiden, ammatinvalinnan ja terveyteni kanssa. En nähnyt juurikaan valoa elämässäni, enkä itselläni mitään tulevaisuutta. Elämä oli tyhjää ja pimeää; pelkkää tuhkaa, enkä tiennyt, voisiko sieltä kasvaa enää mitään.

Koulun lopettaminen tuntui silloin hyvältä ajatukselta. En syyllistä itseäni siitä valinnasta - se oli siinä hetkessä ainoa mahdollinen ratkaisu, vaikkakin sitä seurasi pitkä pätkä kivistä tietä. Elämä muuttui toisella tavalla mahdottomaksi ja vaikeaksi. Yksi pakon edessä tehty epämiellyttävä valinta johti toisiin, vähintään yhtä epämiellyttäviin, ja kierre oli valmis. Hetken luulin jo, etten ehkä koskaan pääse elämässä eteenpäin.

Juuri kuuden viimeisen vuoden tapahtumat tekevätkin opiskelupaikan saamisesta niin suuren jutun minulle. Saavun määränpäähäni rähjäisenä, repaleisena ja ikäluokastani myöhässä - mutta saavun kuitenkin. Yhtenä kappaleena ja silmät intohimosta säkenöiden, lukuisia kokemuksia rikkaampana.

Olen - hyvin lyhyessä ajassa, jos Luoja suo - pääsemässä taas yhden rappusen lähemmäksi elämää, josta haaveilen. Vuosi elämästä ei ole juuri mitään, ja tänä aikana pääsen siihen pisteeseen, joka alustavassa suunnitelmassa olisi ollut vasta useamman vuoden päästä.

Mitkä ne tavoitteeni elämässä sitten ovat? Tietynlainen elämäntyyli ja se, että asiat ovat suurinpiirtein järjestyksessä. Elämäni on ollut viime vuodet yhtä sekamelskaa. Rauhatonta, sekavaa, ailahtelevaa. Mikään ei ole ollut varmaa, ja moni hyväkin idea on mennyt myttyyn erinäisistä syistä.

Haluan elämääni rauhaa ilman että se muuttuu tylsäksi, mahtavia ihmisiä ilman, että heistä tulee kahleita, vapautta ilman siltojen polttamista, inhohimoa ilman sen särmä satuttaa, vaihtelua mutta jotain pysyvää sekä jotain, mihin voi uskoa ja luottaa. Elämää täysillä rajallisena ihmisenä. Tasapaino on yksi elämäni avainsanoista, on vaikeaa löytää ja pysyä keskitiellä, kun aina on joko all in tai all out, eikä ole mitään välimuotoja.

Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että vihdoinkin olen päässyt elämän karikoilta aavalle merelle. Tasaista ja tyyntä elämäni tulee tämän härdellin kanssa tuskin koskaan olemaan, eikä elämä koskaan olekaan sitä, mutta tietyllä tavalla uskon ja toivon, että pahimmat myrskyt on toistaiseksi ohi.

Monta kertaa se tunne on jo tullutkin, ja loppunut pettymykseen. Varovaisesti yritän kuitenkin uskoa tulevaan. Minusta tuntuu, että tämä kerta on erilainen. Ehkä asiat nyt järjestyvät. Silloin, kun yksi asia menee pieleen, menee moni muukin. Ehkä samalla tavalla toimivat myös hyvät asiat. Kun yksi pala loksahtaa paikoilleen palapelissä, ehkä alkavat muutkin loksahdella. Toivossa ja toivosta me elämme.

29137390155_5d508b5b66_c

Päiväunet Tawellassa

perjantai 25. marraskuuta 2016

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16

Koko päivä auringon paahteessa vuorten keskellä oli uuvuttanut minut kokonaan, joten pysähdyimme Tawellassa rukoilemaan auringonlaskun aikaan suoritettavan maghrib-rukouksen. Simahdin Mala Nazirin moskeijan lattialle noin tunniksi. Unessani kuulin kavioiden kopinaa kovalla, pölyävällä tiellä. Herättyäni mieheni kertoi, että nukkuessani ohi oli kävellyt kaksi hevosta omistajineen. Miehen sisko ja veljen vaimo olivat yrittäneet herätellä minua, mutta olin vaan nukkunut sikeästi kippuralla paksulla moskeijan matolla onneni ohi. 

Tawella on kertakaikkiaan kauneimpia paikkoja maailmassa, etenkin auringonlaskussa. Karu luonto ja sen ehdoilla elävät kyläläiset eivät jättäneet kylmäksi. Paikka on erityisen tunnettu siitä, että siellä eletään liki historiallista elämää eristyksissä sivistyksestä. Ainoastaan talojen yllä kaartelevat sähkölinjat sekä paikalle saapuvat turistit  tuovat tuulahduksia ulkomaailmasta. Tawella on rauhan tyyssija, jossa ihminen ja luonto tulevat yhdeksi ja elävät toisistaan. On todella vaikea kuvailla sitä tunnetta, jonka koin Tawellassa. En ole ehkä koskaan ollut niin onnellinen, tai tuntenut yhtä vahvaa yhteyttä luontoon.

Jatkamme matkaa, aurinkokin jatkaa matkaansa mailleen. Näkemiin Tawella, minun muusani.

Byara vuorten syleilyssä

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17

Laitoinpas kuvanmuokkauksessa vähän villisti väriä kuviin, mutta ei se mitään. Välillä kyllä tuntuu, että musta ei ihan ole kuvanmuokkaajaksi, kun näkö on mitä on. Joka tapauksessa, tässä lumoava Byara. 

Byaraan rakensi moskeijan ilmeisesti sheikki nimeltä Omer joskus 1800-luvulla. Samainen henkilö eli itse todella vaatimattomasti tuossa kolmannen ja neljännen kuvan asumuksessa, jota nykyajan ihmiset ehkä kutsuisivat kiviröykkiöksi. Toki silloin se oli ehjempi, mutta silti ajastaan jäljessä. Minusta se kuitenkin kuvaa kauniisti uskonnollisen ihmisen vaatimattomuutta, miten vähällä sitä voi parhaimmillaan ihminen elää.

Byaran moskeijaan oli haudattu Sheikh Omerin lisäksi molemmat hänen poikansa, Sheikh Alaadin ja Sheikh Najmaadin. Sheikh Omerin alkujaan rakentama moskeija sheikheineen oli myös saanut lahjoituksena vähän partakarvoja, joiden väitetään olevan itse Profeetta Muhammedin. Moskeijan yhteydessä ollut hautatila ei tuntunut sopivalta paikalta kuvata kauheasti, joten otin kuvan vain nopeasti kauniisti koristellusta katosta, ja panin kameran pois. Hautakammion jälkeen siirryimme moskeijan rukoustilaan naisten puolelle miehen siskojen kanssa kuuntelemaan perjantairukouksen saarnaa ja rukoilemaan perjantairukouksen. Sieltä menimme teelle mieheni veljen vaimon perheen luokse.

Kiipesimme ylös rinnettä Iranin rajalle saakka. Iranin ja Irakin välinen raja on pienimmillään kaksi polvenkorkuista betoniaitaa, joiden välissä menee pieni puro. Muutama kilometri kun siitä mentiin rajaa pitkin eteenpäin vuoristotietä, niin oli piikkilanka-aidat ja aseistettuja rajavartiomiehiä. Oli selvää, ettei siitä läpi ollut menemistä. Betoniaidalla ei kuitenkaan ollut mitään, ja siitä olisi päässyt aikuinen ihan yhdellä suurella askelella yli. Mieheni kävikin aidan päällä pelleilemässä. Aidan toiselta puolelta lähti polku, josta oli selkeästi mentykin Iranin puolelle, aika paljonkin.

Byara on tunnettu paitsi upeista, perinteisistä käsitöistään, myös uskonoppineistaan ja suhteestaan suufilaisuuteen. Rudawin sivulla on viiden minuutin mittainen video Byarasta ja Tawellasta lyhyesti. Tässä linkki siihen. Olisin halunnut löytää enemmän tietoa Byarasta historioineen, mutta vähän huonosti on tietoa olemassa englanniksi. Ehkä joku toinen kerta.

Alhaalla kylässä oli ihanan ränsistynyttä, osa rakennuksista eli aivan toista aikaa. Värikkäät basaarikojut, joista ei ehtinyt edes huomaamaan itseä kiinnostavia esineitä, lähteeseen rakennetut "ravintolan terassit" ja kaunis ihmisen ja luonnon symbioosi saivat unohtamaan varvassandaaleista tulleet hiertymäni viidessä eri kohdassa kummassakin räpylässä. Toiseksi viimeisen kuvan oranssiin taloon olisin voinut muuttaa, se oli niin piristävä ja ihanasti rinteessä, jonne paistoi aurinko, mutta jonne ei suinkaan paahtanut koko päivää.

Itselläni tuli vain muutaman kerran reissun aikana oikeasti kuuma, vaikka liikuimme aika paljon ulkonakin. Mieheni perhe valitti koko ajan kuumuutta ja hikoili, ja minä vain kehräsin siellä lämmössä ihan mielissäni ilman tuskaista hengitystä (joka on Suomessa kuumalla kelillä) tai nivelsärkyjä, mikä on aika yllättävää minusta. Elokuussa toki oli kesä jo hieman viilenemään päin, mutta henkilökohtaisesti, sitä suuremmalla syyllä, en ymmärtänyt, miksi muilla oli kuuma. Minulla oli juuri sopiva olo!

Pakahdun säkenöivästä ilosta näitä kuvia katsellessani. Olen käyttänyt tähän postaukseen nyt jotain 6 tuntia, joten ehkä nyt vain painan "julkaise". Tässä vielä erään kurdirunoilijan, Goranin, näkemys kyseisestä alueesta, Hawramanista, johon Byaran ajatellaan kuuluvan. Hawraman on maakunta Kurdistanissa ja pääosin Iranin puolella.

"
Valtava vuori, villi ja uhmakas, on kerännyt sinisen taivaan syleilyynsä; Sen huipun vaippa on kirkasta valkoista lunta, metsän pimentämiä ovat sen hiljaiset laaksot. Vedet vangittuina niiden tunneleihin virtaavat, eikä lopu niiden kiemurtelu ympäri mäkien; Pauhu ja sihinä vaahdon, kimakka laulu puron: tuutulaulut surusta yksinäisyydessä yön. Kapea polku, hapuillen tietään tunnelilta tunnelille, suistaa vaeltajan ahdistukseen loputtomaan. Polulla kivikkoinen portaikko, vieressä suuret järkäleet, joita taivas ei ole vielä lähettänyt vierien alas. Nyt ylös mäkeä, nyt alas mäkeä, katkera ja suloinen maailma vaeltajan.
"

Ahmad Awan vesiputouksella

perjantai 4. marraskuuta 2016

Seuraava pysäkkimme oli Khurmalin jälkeen Ahmad Awan vesiputouksella. Vuoren nimi on ilmeisesti Halgurd ja vesi tulee Zallimin joesta, joka yhtyy Shirwanin jokeen. On yllättävän vaikea googlata noin huonosti Euroopassa tunnettavan alueen paikkoja ja löytää paikkojen virallisia nimiä, joten antakaa anteeksi, jos jaan väärää tietoa.

Basaarikojujen reunustamaa polkua kiivettiin pitkä matka, jotta pääsimme ihan vesiputouksen juurelle. Sieltä vesi laskeutui pieninä puroina alaspäin ja polun varrelle oli kertynyt jopa lammikoita, joissa ihmiset uivat. Basaarikojuilla myytiin erilaisia ruokia ja matkamuistoja, kaikkea kiinnostavaa ei edes tajunnut noteerata. Pysähdyimme rinteen puolessavälissä söpöön pieneen kahvilakojuun tankkaamaan limonadia, jonka sai itse noukkia suihkulähteestä. Ihan muutaman kerran sai imaista astmapiipusta matkan varrella, mutta lopulta päästiin itse vesiputouksen juurelle.

Ylhäällä otin kengät pois ja kahlasin tietysti hevosta katsomaan.Vaikka Kurdistanissakin on roskia, niin ei siellä oikein silti tarvinnut pelätä, että vedessä olisi ollut lasinsiruja tai muuta terävää. Suomessa tuntuu, ettei oikein uskalla kahlata missään, koska joka paikassa on kaljapullon siruja. Hevonen oli hyväkuntoinen verrattuna siihen, millaisena yleensä turistipaikkojen koristeeksi tuodut hevoset näyttävät. Hieman se luimisteli ihmisten noustessa selkään (mikä kielinee selkäkivusta, mutta on aika tavallista myös kaikenlaisilla käyttöhevosilla), mutta muuten oli oikein hyväkuntoinen, toki siro ja hoikka kuten sikäläiset hevoset yleensäkin. Kaurapussi edessään rouskutteli tyytyväisenä. En sitten mennyt kuitenkaan käymään selässä pientä maksua vastaan, sillä en loppupeleissä näe tuollaista toimintaa kovin hevosystävällisenä. Kävin kuitenkin rapsuttamassa hevosta, ja räpsin kuvia.

Paikka oli täynnä turisteja, suurin osa arabeja, eivätkä kaikki kurdit nähneet sitä hyvänä asiana. Aikuiset ottivat kuvia toisistaan ja lapset leikkivät vedessä kiljuen, kaikki kuitenkin selkeästi nauttivat olostaan. Koska turisteja oli niin paljon, en täällä ollut huomion keskipisteenä, ja oli minunkin aavistuksen helpompaa olla - jos ei huomaamaton niin huomaamattomampi.

Kurdistanissa oli ihanaa, miten tällaisetkin turistikohteet jätettiin hyvin pitkälti luonnontilaansa, eikä niihin koskettu kuin sen verran, mitä oli tarpeellista. Koko polku vesiputoukselle oli päällystämätön ja portaaton, kojut oli vain pystytetty sen varrelle. Vesiputouksen vesi jatkoi matkaansa miten lystäsi, eikä putousta oltu reunustettu. Ihmiset saivat kävellä sen juurella luonnonkivillä. Jos miettii, miten vastaava ratkaisu oltaisiin tehty Suomessa, olisi polku taatusti kivetty/asfaltoitu, porrastettu ja vesiputouksen alue rajattu ja siellä tallustelu ehdottomasti kielletty. Täällä ei ollut puhettakaan sellaisesta, säännöille ei nähty tarvetta. Juuri se tekee mielestäni Kurdistanin hienoista paikoista vielä niin paljon hienompia, kun ihmiset saivat oikeasti nauttia näistä siunauksista. I mean, mitä kivaa on vesiputouksessa, jos sen juurella ei saa kahlailla? Sama homma pätee edellisen postauksen lähteeseen Khurmalissa.

Ahmedawa on tullut tunnetuksi vesiputouksesta, mutta putoukselle mennessämme tuli nähtyä muutakin upeaa, esimerkiksi moskeija, jonka linkin liitän tähän, sillä en saanut siitä itse kelvollista kuvaa. Näin tämänkin moskeijan kuitenkin ohikulkiessa, eikä senkään ohi oikein voinut kulkea ilman, että olisi ihastellut kauneutta.


P9090173 P9090172 P9090177 P9090180 P9090181 P9090185 P9090186 P9090188 P9090190 P9090197 P9090201 P9090205 P9090207 P9090208 P9090212 P9090216 P9090219 P9090232 P9090261 P9090277 P9090279 P9090281 P9090284
 
FREE BLOGGER TEMPLATE BY DESIGNER BLOGS