Pakko jälleen kerran tulla blogiin valittamaan. Tällä kertaa vain siitä, miten astmaattiset oireet voi ahdistaa paitsi fyysisesti niin myös henkisesti. Minä siedän kovaakin fyysistä kipua inisemättä ja väännän nivelet takaisin paikoilleen ilman, että ilmekään värähtää. Raahaan tahdonvoimalla kivusta kankeat raajani minne tahdon. Mutta voi pojat, kun ottaa luonteen päälle, kun ei yhtäkkiä tahdonvoima ja apinanraivo riitäkään siihen, että pystyy tekemään asioita pelkillä henkisillä astmaoireilla. Asmaoireita ei saa tahtomalla suljettua pois (aivan kuin muut oireet sitten saisi), enkä saa tilannettani oikein helpotettua, muutakuin lepäämällä ja imuuttamalla astmapiipun kanssa. 

Yliliikkuvuuden ja lihasvaivojen kohdalla olen jo löytänyt ja kehittänyt tapoja, joilla helpotan oloa, niiden kanssa osaan elää. Tämänkaltaiset vaivat ovat minulle täysin vierasta aluetta. Ongelma tuntuu olevan siinä, etten yksinkertaisesti tiedä a) sairastanko edes varmasti astmaa tai b) miten voin itse helpottaa oloani jos sairastan astmaa tai muuta vastaavaa sairautta. Epätietoisuus, fyysinen epämukavuus sekä avuttomuus ahdistavat, ahdistavat aivan järkyttävästi.

 Miten sitä voikaan olla niin kädetön omien sairauksiensa kanssa, ettei oikeasti voi tehdä mitään, jotta olo olisi parempi? Ainakaan nyt astmakokeita odotellessa. Astmahoitajalle pääsen käymään onneksi jo nyt alkavalla viikolla, laboratoriokokeita joutuu odottamaan kuun loppuun. Normaalistihan kaltaiseni tiedonjanoinen ihminen vain googlaisi neuvokkaasti että miten tämän kanssa pärjää. Astmasta kuitenkin tuntuu löytyvän harmittavan vähän mitään oppaita itsehoitoon, ainakaan tällaisessa pahassa vaiheessa. En tiedä, eikö niitä ole vai enkö vain ole löytänyt. Hyvät neuvot olisivat kuitenkin tarpeen.

Flixotide on pannassa, koska se kai saattaa vaikuttaa testien tuloksiin. Ahdistava tunne palasi keuhkoihin pikkuhiljaa viikon sisällä sen lopettamisessa. Buventol auttaa hengittämään, mutta ei poista tiiliskiviä keuhkoistani. Siltä se nimittäin tuntuu, ja kuten voi kuvitella, eihän sen tunteen kanssa voi nukkua. Tiiliskivi keuhkoissa mikään asento ei ole hyvä. Ei pysty hengittämään, ei pysty ajattelemaan, ei pysty puhumaan, ei edes itkemään vaikka siinä tilanteessa se on ainoa, mitä huvittaisi tehdä. Oikealla kyljellä tuntuu, että keuhkot ovat muusina, vasemmalla tuntuu että sydän liiskaantuu. Mahallani en ole pystynyt esiteini-iän jälkeen nukkumaan lainkaan ja selällään on aivan liian raskas hengittää. Parina yönä olen tosin itkenyt itseni uneen vedettyäni Buventolia vähintään kerran tunnissa niiden tuntien aikana, jotka tuhlasin yrittäessäni nukkua. Itkemisestähän onkin hengenahdistukseen ihan hirveästi apua, mutta olo oli niin kurja. Itkeminen puhdistaa sielua, niin ainakin sanotaan.

En tiedä tarkalleen kuinka monta tuntia kamppailtuani olen pahimpina öinä saanut unen päästä kiinni, mutta elän siinä käsityksessä, että paras asento on puoliksi selällään ja puoliksi kyljellään tyyny puoliksi lapaluiden alla ja leuka yläviistossa. Kamalimpana yönä tosin mies oli taas käärinyt unissaan lisäpeittomme ympärilleni niin, että muistutin burritoa, joten heräsin paitsi ahdistuksen tunteeseen niin myös hiestä märkänä ennen aikojaan. Hänhän tässä on se, joka tätä paksua ylimääräistä peittoa haluaa pitää, en minä!

Joka tapauksessa, en tiedä mitä tälläkään postauksella yritän sanoa, muutakuin että ahdistaa, ihan vain vaihteeksi, kun ei pärjääkään enää omillaan. Välillä inhottaa olla näin itseriittoinen ihminen, kun törmää kuitenkin tilanteisiin, jossa tarvitsee toisen ihmisen apua tai ihan vain tukea. Miten voikaan olla niin kova pala myöntää se itselleen?!

Kahdentuhannen kuudennentoista alku

Tämän vuoden piti alkaa hyvin, tämän vuoden piti olla rakkauden, onnellisuuden ja hyvinvoinnin vuosi. Vaan eipä mennyt badkarma-naisella aivan piippuun alkujaankaan.

Pakkasten alkaessa oli tuttuun tapaan vaikea hengittää ulkona jopa huivinkin läpi. Vähän tavallista vaikeampaa, mutta arvelin sen vain johtuvan siitä, kun kovat pakkaset alkoivat yhtäkkiä. Lopulta kuitenkin hengitysvaikeudet jatkuivat vuorokauden ympäri riippumatta siitä, kävikö ulkona. Keuhkoissa tuntui olevan pääni kokoinen kivi, rintaa pisti. Oli todella pelottavaa kun henki ei tahtonut kulkea ja puhuessakin hengästyi niin, että piti muutaman sanan välein hengittää. Etenkin, kun tiesi, että kohtauksen sattuessa olen sitten ambulanssin varassa sillä ei ollut mitään avaavaa lääkettä. Olin kuulemma onnekas, kun ei ehtinyt mitään kunnon kohtausta iskeä päälle.

Oireiden pahentuessa päivystys kutsui. Kahdesti. Nyt on kaksi eri piippua kahdeksi viikoksi, sen jälkeen omalääkärille ottamaan astmakokeet. On edelleen suhteellisen tuskainen ja yskäinen olo, mutta piiput helpottavat oloa. Herään aamulla usein aikaisin, tänään 6:34, ja hetken päästä alkaa ahdistaa henkeä. En tiedä onko sille ihan tieteellinen selitys, vai onko se jotain alitajuista, mutta herään aina ennen kuin henkeä alkaa ahdistaa. Mielenkiintoista joka tapauksessa, että onnistuukin heräämään ennen kuin tilanne on päällä.

Molemmilla päivystyskerroilla lääkäri epäili, että on joko puhjennut astma, tai sitten että on kausittaisia astmaoireita jotka ovat vain pahoja tänä vuonna. Onhan mulla jo tosiaan aiemminkin ollut astmaattisia oireita rasituksessa ja pakkaskeleillä, nyt vain ei enää pärjännyt ilman hoitoa. Omalääkäri ottaa astmakokeet tässä piakkoin, ja sitten selviää tämä asia. Atooppinen iho toki lisää todennäköisyyttä, mutta eipä maalailla piruja seinille.

Siihen saakka, sain käskyn ottaa rauhallisesti. Sydänfilmin ottanut hoitaja sanoi hyväntahtoisesti, että näin nuori voisi viettää vapaapäivänsä paremminkin, kuin päivystyksessä makoillen. Niin kai sen voisi, mutta elämä ei aina ole reilua. Tunnen, kuinka villi sieluni tahtoisi lähteä juoksemaan tuonne tuuleen ja tuiverrukseen, kirmaamaan hankien poikki. Purkasin patoutunutta energiaani imuroimalla vähän turhan...intohimoisesti, ja pamautin suulakkeella suoraan isovarpaaseeni, joka on nyt kauniin sinipunainen. En tiedä, johtuuko se astmapiipuista, mutta olen poikkeuksellisen hyväntuulinen, vaikka hengitys käy voimien päälle, varvasta jomii ikävästi ja rutikuivat kyynärpääni tarttuvat vaatteisiin ja vähän muuallekin. Silti ei ole niin kovin kurja olo.

1. Pieni hoitajani.

2. No sitä rennosti ottamista.

3. Parhaat ystäväni.

4. Pienen hoitajani suuret elämän kysymykset.

Jälkikirjoitus: Nykyisessä kännykässäni, Samsung A3, on aivan järkyttävän huono kamera. Kaikki kuvat ovat rakeisia. Sillä tulee silti kuvattua enemmän arjessa.

Rakkautta

Platon oli aikanaan realistinen; hän sanoi, että rakkaus on vakava mielisairaus. Tottahan tuo. Jean de La Fontaine kuitenkin kehoitti: »Rakastakaa, rakastakaa, muulla ei ole merkitystä.» Niinhän se loppupeleissä kuitenkin menee, siihen me sorrumme.

En halua olla korni, ja kirjoittaa jotain iänikuisia asioita rakkaudesta. Jokainen rakkauden kokenut, eli lähes jokainen ellei jokainen, tietää miltä rakkaus tuntuu. Sanotaan nyt vaikka vain näin, että minä ja mieheni olemme käyneet läpi paljon, silti olemme tässä. En halua muistella mennyttä, haluan elää tässä hetkessä koska siinä on paras elää. Tiedän vain, että rakastan, ja hän rakastaa. Se riittää. Se on riittänyt tähän saakka ja riittää tästä eteenpäin myös.

Meidät vihittiin Suomen lakienkin mukaisesti 28.12.2015.