Koko päivä auringon paahteessa vuorten keskellä oli uuvuttanut minut kokonaan, joten pysähdyimme Tawellassa rukoilemaan auringonlaskun aikaan suoritettavan maghrib-rukouksen. Simahdin Mala Nazirin moskeijan lattialle noin tunniksi. Unessani kuulin kavioiden kopinaa kovalla, pölyävällä tiellä. Herättyäni mieheni kertoi, että nukkuessani ohi oli kävellyt kaksi hevosta omistajineen. Miehen sisko ja veljen vaimo olivat yrittäneet herätellä minua, mutta olin vaan nukkunut sikeästi kippuralla paksulla moskeijan matolla onneni ohi. 

Tawella on kertakaikkiaan kauneimpia paikkoja maailmassa, etenkin auringonlaskussa. Karu luonto ja sen ehdoilla elävät kyläläiset eivät jättäneet kylmäksi. Paikka on erityisen tunnettu siitä, että siellä eletään liki historiallista elämää eristyksissä sivistyksestä. Ainoastaan talojen yllä kaartelevat sähkölinjat sekä paikalle saapuvat turistit  tuovat tuulahduksia ulkomaailmasta. Tawella on rauhan tyyssija, jossa ihminen ja luonto tulevat yhdeksi ja elävät toisistaan. On todella vaikea kuvailla sitä tunnetta, jonka koin Tawellassa. En ole ehkä koskaan ollut niin onnellinen, tai tuntenut yhtä vahvaa yhteyttä luontoon.

Jatkamme matkaa, aurinkokin jatkaa matkaansa mailleen. Näkemiin Tawella, minun muusani.

Byara vuorten syleilyssä

Laitoinpas kuvanmuokkauksessa vähän villisti väriä kuviin, mutta ei se mitään. Välillä kyllä tuntuu, että musta ei ihan ole kuvanmuokkaajaksi, kun näkö on mitä on. Joka tapauksessa, tässä lumoava Byara. 

Byaraan rakensi moskeijan ilmeisesti sheikki nimeltä Omer joskus 1800-luvulla. Samainen henkilö eli itse todella vaatimattomasti tuossa kolmannen ja neljännen kuvan asumuksessa, jota nykyajan ihmiset ehkä kutsuisivat kiviröykkiöksi. Toki silloin se oli ehjempi, mutta silti ajastaan jäljessä. Minusta se kuitenkin kuvaa kauniisti uskonnollisen ihmisen vaatimattomuutta, miten vähällä sitä voi parhaimmillaan ihminen elää.

Byaran moskeijaan oli haudattu Sheikh Omerin lisäksi molemmat hänen poikansa, Sheikh Alaadin ja Sheikh Najmaadin. Sheikh Omerin alkujaan rakentama moskeija sheikheineen oli myös saanut lahjoituksena vähän partakarvoja, joiden väitetään olevan itse Profeetta Muhammedin. Moskeijan yhteydessä ollut hautatila ei tuntunut sopivalta paikalta kuvata kauheasti, joten otin kuvan vain nopeasti kauniisti koristellusta katosta, ja panin kameran pois. Hautakammion jälkeen siirryimme moskeijan rukoustilaan naisten puolelle miehen siskojen kanssa kuuntelemaan perjantairukouksen saarnaa ja rukoilemaan perjantairukouksen. Sieltä menimme teelle mieheni veljen vaimon perheen luokse.

Kiipesimme ylös rinnettä Iranin rajalle saakka. Iranin ja Irakin välinen raja on pienimmillään kaksi polvenkorkuista betoniaitaa, joiden välissä menee pieni puro. Muutama kilometri kun siitä mentiin rajaa pitkin eteenpäin vuoristotietä, niin oli piikkilanka-aidat ja aseistettuja rajavartiomiehiä. Oli selvää, ettei siitä läpi ollut menemistä. Betoniaidalla ei kuitenkaan ollut mitään, ja siitä olisi päässyt aikuinen ihan yhdellä suurella askelella yli. Mieheni kävikin aidan päällä pelleilemässä. Aidan toiselta puolelta lähti polku, josta oli selkeästi mentykin Iranin puolelle, aika paljonkin.

Byara on tunnettu paitsi upeista, perinteisistä käsitöistään, myös uskonoppineistaan ja suhteestaan suufilaisuuteen. Rudawin sivulla on viiden minuutin mittainen video Byarasta ja Tawellasta lyhyesti. Tässä linkki siihen. Olisin halunnut löytää enemmän tietoa Byarasta historioineen, mutta vähän huonosti on tietoa olemassa englanniksi. Ehkä joku toinen kerta.

Alhaalla kylässä oli ihanan ränsistynyttä, osa rakennuksista eli aivan toista aikaa. Värikkäät basaarikojut, joista ei ehtinyt edes huomaamaan itseä kiinnostavia esineitä, lähteeseen rakennetut "ravintolan terassit" ja kaunis ihmisen ja luonnon symbioosi saivat unohtamaan varvassandaaleista tulleet hiertymäni viidessä eri kohdassa kummassakin räpylässä. Toiseksi viimeisen kuvan oranssiin taloon olisin voinut muuttaa, se oli niin piristävä ja ihanasti rinteessä, jonne paistoi aurinko, mutta jonne ei suinkaan paahtanut koko päivää.

Itselläni tuli vain muutaman kerran reissun aikana oikeasti kuuma, vaikka liikuimme aika paljon ulkonakin. Mieheni perhe valitti koko ajan kuumuutta ja hikoili, ja minä vain kehräsin siellä lämmössä ihan mielissäni ilman tuskaista hengitystä (joka on Suomessa kuumalla kelillä) tai nivelsärkyjä, mikä on aika yllättävää minusta. Elokuussa toki oli kesä jo hieman viilenemään päin, mutta henkilökohtaisesti, sitä suuremmalla syyllä, en ymmärtänyt, miksi muilla oli kuuma. Minulla oli juuri sopiva olo!

Pakahdun säkenöivästä ilosta näitä kuvia katsellessani. Olen käyttänyt tähän postaukseen nyt jotain 6 tuntia, joten ehkä nyt vain painan "julkaise". Tässä vielä erään kurdirunoilijan, Goranin, näkemys kyseisestä alueesta, Hawramanista, johon Byaran ajatellaan kuuluvan. Hawraman on maakunta Kurdistanissa ja pääosin Iranin puolella.

"

Valtava vuori, villi ja uhmakas, on kerännyt sinisen taivaan syleilyynsä; Sen huipun vaippa on kirkasta valkoista lunta, metsän pimentämiä ovat sen hiljaiset laaksot. Vedet vangittuina niiden tunneleihin virtaavat, eikä lopu niiden kiemurtelu ympäri mäkien; Pauhu ja sihinä vaahdon, kimakka laulu puron: tuutulaulut surusta yksinäisyydessä yön. Kapea polku, hapuillen tietään tunnelilta tunnelille, suistaa vaeltajan ahdistukseen loputtomaan. Polulla kivikkoinen portaikko, vieressä suuret järkäleet, joita taivas ei ole vielä lähettänyt vierien alas. Nyt ylös mäkeä, nyt alas mäkeä, katkera ja suloinen maailma vaeltajan.

"

Ahmad Awan vesiputouksella

Seuraava pysäkkimme oli Khurmalin jälkeen Ahmad Awan vesiputouksella. Vuoren nimi on ilmeisesti Halgurd ja vesi tulee Zallimin joesta, joka yhtyy Shirwanin jokeen. On yllättävän vaikea googlata noin huonosti Euroopassa tunnettavan alueen paikkoja ja löytää paikkojen virallisia nimiä, joten antakaa anteeksi, jos jaan väärää tietoa.

Basaarikojujen reunustamaa polkua kiivettiin pitkä matka, jotta pääsimme ihan vesiputouksen juurelle. Sieltä vesi laskeutui pieninä puroina alaspäin ja polun varrelle oli kertynyt jopa lammikoita, joissa ihmiset uivat. Basaarikojuilla myytiin erilaisia ruokia ja matkamuistoja, kaikkea kiinnostavaa ei edes tajunnut noteerata. Pysähdyimme rinteen puolessavälissä söpöön pieneen kahvilakojuun tankkaamaan limonadia, jonka sai itse noukkia suihkulähteestä. Ihan muutaman kerran sai imaista astmapiipusta matkan varrella, mutta lopulta päästiin itse vesiputouksen juurelle.

Ylhäällä otin kengät pois ja kahlasin tietysti hevosta katsomaan.Vaikka Kurdistanissakin on roskia, niin ei siellä oikein silti tarvinnut pelätä, että vedessä olisi ollut lasinsiruja tai muuta terävää. Suomessa tuntuu, ettei oikein uskalla kahlata missään, koska joka paikassa on kaljapullon siruja. Hevonen oli hyväkuntoinen verrattuna siihen, millaisena yleensä turistipaikkojen koristeeksi tuodut hevoset näyttävät. Hieman se luimisteli ihmisten noustessa selkään (mikä kielinee selkäkivusta, mutta on aika tavallista myös kaikenlaisilla käyttöhevosilla), mutta muuten oli oikein hyväkuntoinen, toki siro ja hoikka kuten sikäläiset hevoset yleensäkin. Kaurapussi edessään rouskutteli tyytyväisenä. En sitten mennyt kuitenkaan käymään selässä pientä maksua vastaan, sillä en loppupeleissä näe tuollaista toimintaa kovin hevosystävällisenä. Kävin kuitenkin rapsuttamassa hevosta, ja räpsin kuvia.

Paikka oli täynnä turisteja, suurin osa arabeja, eivätkä kaikki kurdit nähneet sitä hyvänä asiana. Aikuiset ottivat kuvia toisistaan ja lapset leikkivät vedessä kiljuen, kaikki kuitenkin selkeästi nauttivat olostaan. Koska turisteja oli niin paljon, en täällä ollut huomion keskipisteenä, ja oli minunkin aavistuksen helpompaa olla - jos ei huomaamaton niin huomaamattomampi.

Kurdistanissa oli ihanaa, miten tällaisetkin turistikohteet jätettiin hyvin pitkälti luonnontilaansa, eikä niihin koskettu kuin sen verran, mitä oli tarpeellista. Koko polku vesiputoukselle oli päällystämätön ja portaaton, kojut oli vain pystytetty sen varrelle. Vesiputouksen vesi jatkoi matkaansa miten lystäsi, eikä putousta oltu reunustettu. Ihmiset saivat kävellä sen juurella luonnonkivillä. Jos miettii, miten vastaava ratkaisu oltaisiin tehty Suomessa, olisi polku taatusti kivetty/asfaltoitu, porrastettu ja vesiputouksen alue rajattu ja siellä tallustelu ehdottomasti kielletty. Täällä ei ollut puhettakaan sellaisesta, säännöille ei nähty tarvetta. Juuri se tekee mielestäni Kurdistanin hienoista paikoista vielä niin paljon hienompia, kun ihmiset saivat oikeasti nauttia näistä siunauksista. I mean, mitä kivaa on vesiputouksessa, jos sen juurella ei saa kahlailla? Sama homma pätee edellisen postauksen lähteeseen Khurmalissa.

Ahmedawa on tullut tunnetuksi vesiputouksesta, mutta putoukselle mennessämme tuli nähtyä muutakin upeaa, esimerkiksi moskeija, jonka linkin liitän tähän, sillä en saanut siitä itse kelvollista kuvaa. Näin tämänkin moskeijan kuitenkin ohikulkiessa, eikä senkään ohi oikein voinut kulkea ilman, että olisi ihastellut kauneutta.